Sivumennen

Johanna ja Jonna vuodattavat sentimentaalisesti mutta myös järkiperäisesti seuralaiseläimistään ja heidän herättämistä ajatuksista. Miksi Mary Gaitskill ja Doris Lessing onnistuivat hoivaamaan eläimiä mutta eivät lapsiaan? Miksi Vivian Gornick kritisoi Lessingin kissakirjoituksia? Ja miten tämä liittyy siihen, kuinka Laura Gustafssonin Lihakirja meillä vastaanotettiin? Paljon kysymyksiä, vastaamme mihin muistimme.

Jenny Erpenbeckin romaani Kairos saa meidät keskustelemaan muun muassa monipuolisesta totuudesta, ihmisten välisestä vallankäytöstä (jota joskus rakkaudeksi erehdytään kutsumaan) sekä ihmisen suhteesta valtioon.

Jatkamme keskustelua yksinäisyydestä: millaista on digitaalinen yksinäisyys? Entä miten tekoälyn väitetään ratkaisevan ongelmat, jotka se itse asiassa aiheuttaa. Mutta voiko taide lievittää yksinäisyyttä, kuten Olivia Laing uskoo? Puhumme myös kahdesta avioliittokäsityksestä: tuoko se kaaokseen järjestystä (muusikko Nick Cave) vai onko se väkivaltaa (Rachel Cusk). Voiko taiteilijanainen oikeasti olla vapaa? Lopuksi myös kaksi kesäelokuvasuositusta.

Olivia Laingin kirja Yksinäisten kaupunki pohtii taiteilijaelämäkertojen kautta yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta. Me pohdimme, onko yhteisöllisyys vastaus yksinäisyyteen ja mistä sitä löytää? Entä kenellä on nykymaailmassa oikeus yksityisyyteen? Ja miksi politiikka on seksikästä mutta poliitikkojen seksielämästä emme halua tietää mitään?

Jonna ja Johanna etsivät yhteisöllisyyttä kirkon penkistä ja videopalvelusta. Missä voi tuntea yhteyttä ihmislajiin, saada lohdutusta pelkoon ja löytää vastarinnan paikkoja? Lisäksi he syventyvät Jonas Hassen Khemirin romaaniin Siskokset, jonka johdattamana he puhuvat mm. vaikenemisesta ja avautumisesta.

Populaarikulttuurissa seksi näyttäytyy usein valtapelinä, mutta irlantilaiskirjailija Sally Rooney haluaa kuvata seksikohtauksilla sitä, miten yhteys kahden ihmisen välillä syntyy. Onnistuuko hän pyrkimyksessään uudessa Intermezzo-kirjassaan? Puhumme myös David Lynchin sanattomasta yhteyden solmimisesta elokuvan kielen avulla sekä siitä, mitä Babygirl-elokuva puolestaan kertoo seksuaalisuudesta. Jakso on nauhoitettu Tekstifestareilla Tekstin talossa tammikuussa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä palata pikkujoulutunnelmiin! Vuoden pimeimpänä aikana puhumme paikkoihin piilotetuista äänettömistä viesteistä, puhumme unista ja niiden ihmisistä ja puhumme siitä, voiko hoivaajan nähdä toimijana. Jakson kirjana Han Kangin Älä jätä hyvästejä.

Ajan henki on saavuttanut Sivumennenin kuin varkain. Johanna on vieraillut Auschwitz-Birkenaussa ja tutustunut natsielämäkertoihin. Jonna on syventynyt holokaustikirjallisuuteen ja -elokuviin. Mutta onko maailma menettänyt yhteyden siihen, mitä fasismi on? Ja nyt kun mieliämme manipuloivat mitättömät miehet algoritmien avulla, onko ihmisyydellä toivoa?

Kirjallisuus innoittaa Jonnan ja Johannan puhumaan intohimosta mieheen ja intohimosta demokratiaan. Jakson muita aiheita ovat sukeltelu ja omahyväisyys. Mainitaan siinä myös sanat workshop, johtamisoppi ja implementointi – sekä Matti Vanhanen.

Miranda Julyn uusi romaani Nelinkontin on villinhauska ja viiltävän epätoivoinen romaani keski-ikäisen naisen avioliittokriisistä, keski-iän kriisistä, vaihdevuosista sekä seksuaalisesta heräämisestä. Romaanin pidäkkeettömyys saa Johannan ja Jonnan pohtimaan myös aitouden käsitettä.

Palaamme elokuisiin tunnelmiin ja puhumme politiikkaa. Jonna on katsonut kaikki demokraattien puoluekokouspuheet ja tuntee itsensä pieneksi. Johanna on suorittanut Mad Menin uudelleen ja joutuu hyväksymään sen, että oli kymmenen vuotta sitten vauva. Kysymme, miksi kauneusoperaatiot saavat x-sukupolvessa aikaan tunnereaktion (mutta emme osaa vastata kysymykseen). Sukupolvien kitkaa löydämme myös Johanna Fridin Haraldin äidistä sekä Saara Turusen Hyeenan päivistä. PS Myös cockerspanielit mainitaan!

Salman Rushdien teos Veitsi – mietteitä murhayrityksen jälkeen on kirjallisuusviitteistä turboahdettua ja kaunopuheista terapiakirjallisuutta, pohdiskelua siitä mitä ateisti ajattelee, kun oma henki pelastuu kuin ihmeen kaupalla. Se on myös rakastuneen miehen vuodatusta ja dad jokesia. Siksi ja siitä huolimatta hieno. Mietimme myös miksi meemifikaatio horjuttaa todellisuudentajuamme ja miten keskustelu väestökadosta hukkaa sävyt ja inhimilliset kokemukset.

TV-spesiaali! Pari tai parikymmentä ajatusta ja tunnetta Netflixin superhitistä One Day - Sinä päivänä. Pohjautuuhan se David David Nichollsin kirjaan! Ja onko mitään parempaa kuin menetetty rakkaus – jonka voi saada ehkä takaisin..? Puhumme myös lohtutelkkarin ongelmallisesta historiankirjoituksesta ja huijaridokumenttien viehätyksestä.

Jaksossa uppoudutaan muistoihin ja valheisiin. Aiheita: Miten niin himokuntoilu on lähellä fasismia? Miten niin ihminen saa kääntää katseen itseensä? Miten niin ihminen saa valehdella? Ja jakson aluksi kiinnostunut katsaus tuleviin kevään kirjoihin!

Uusi vuosi on alkanut vailla riemuhuutoja. Johanna kertoo, miksi podcast on ollut tauolla, Jonna on matkannut viime vuonna kirjojen kautta itäiseen Eurooppaan. Puhetta isistä ja tyttäristä, trendiennustuksia, ja lopuksi ilmaan heitetty toive tälle vuodelle.

Onko olemassa jokin venäläinen sielu? Onko demokratia Venäjällä mahdollista? Miksi uskoimme korttihuijaria? Mihail Šiškinin kirja Sota vai rauha saa myös pohtimaan, olemmeko vastuussa edeltävien sukupolvien teoista. Johanna ainakin ryhtyy välittömästi pesänselvitykseen. Jonna taas pohtii katoavatko individualismin ja helikopterivanhempien aikakaudella kaikki ne raastavat kuvaukset tunnekylmien vanhempien rakkaudennälkäisistä lapsista.

Jonna tunnustaa reagoivansa taiteeseen tunteella – ja ehkä jopa mittaavansa taidekokemusta sillä. Johanna puolestaan tietää kuulostavansa teknologiavastaiselta – ja tunnustaa ehkä jopa olevansa sitä. Jaksossa puhutaan Adornosta ja Aleksijevitšista, jotka molemmat katsoivat niin tarkasti omaa aikaansa, että näkivät samalla tulevaisuuteen. Mutta pystymmekö me enää erottamaan totuutta fiktiosta? Ja mitä mielikuvitukselle on tapahtunut?

Lydia Sandgrenin esikoisromaani Läpileikkaus herättää kysymyksiä sivistyksestä, kulttuurista ja taiteesta: Onko sivistys vanhanaikaista? Onko kulttuuri nykyisin vain yksilön väline olla parempi työntekijä? Entä voiko mitäänsanomaton mies vailla persoonaa olla hyvä näkökulmahenkilö? Miksi kaikki populaarikulttuurin coolit naiset juoksevat?

Tässä jaksossa Sivumennen antaa maanläheisiä ohjeita, miten tukea kirjallisuutta. Nojatuoli ja lukusana viisikymmentä mainittu. Entä mikä ohjaa Salman Rushdien kirjoittamista? Ja voiko kirjallinen maku militarisoitua? Lisäksi mietimme Knausgårdin suopealla avustuksella, miksi romaanilla on merkitystä, ja menemme ajatuksissamme solmuun. Jakson kirjana on Ágota Kristófin Iso vihko, joka näyttää sodan lohduttomuuden ja osoittaa, että kaksin on paremmin kuin yksin.

Olga Ravnin tulevaisuuteen sijoittuva romaani Alaiset on etäännytetty mutta täynnä tunnetta. Miksi vaalimme muistojamme ja tunteitamme viimeiseen asti, vaikka ne tuottaisivat tuskaa? Puhumme myös siitä, miltä näyttää suomalainen kyykytyskulttuuri Iida Rauman Hävityksessa – mutta myös, millaista elämä on iranilaisessa patriarkaatissa? Lopuksi esitämme huolen (jälleen kerran) teknologisesta kehityksestä: tuleeko meistä sitä tyhmempiä, mitä vähemmän luemme paperikirjoja?

Uusi vuosi, uusi kevät, uudet luettavat kirjat (joista osa ei ole uusia). Jonna suosittelee itkua ja taidetta Tukholmassa, ja Johanna aikoo tehdä kaikkensa, jotta eräs Suomessa häpeällisen vähälle huomiolle suuruus saadaan päivänvaloon. Paljon puhetta tunteista ja siitä, puhutaanko tunteista liikaa.

Opportunismin aikakausi riivaa Johannaa: onko demokratia niin huonolla tolalla, että odotamme yrityksiltä enemmän vastuullisuutta kuin poliitikoilta? Jonna taas inspiroituu posthumanismista – millaisia seurauksia kannamme sisimmässämme siitä, että syömme ja kulutamme toislajisia - ja olisiko aika kohdata eläimen syyttävä katse? Molemmat rakastavat Kerstin Ekmanin kirjaa Suden jälki, jossa vanhan metsästäjämiehen elämä järkkyy, kun hän kohtaa suden.

Jonna sai nautintoa lukiessaan kirjaa, jossa hän on ulkopuolinen, ja se saa hänet kaipaamaan lisää keskustelua. Johanna puolestaan miettii, miksi tiettyihin keskusteluihin on niin helppo lähteä mukaan – ja miksi helppous oikeastaan olisi merkki olla lähtemättä. Lisäksi Jonna antaa entistä parempia tv-vinkkejä ja Johanna päätyy siihen, että on hyvin ok olla epälojaali omilleen.

Nobel-voittaja Annie Ernaux ja hänen kirjallinen kasvattilapsensa Édouard Louis ovat kirjoittaneet vanhemmistaan järisyttävän hienot ja perin juurin liikuttavat "autososiobiografiset" teokset. Miten kirjoittaa heistä, joita varten kirjallisuutta ei ole tarkoitettu? Aluksi pohditaan militarisoituvaa mieltä, kotimaata kohtaan tunnettuja tunteita ja sitä, voisiko nationalismin tarinan kirjoittaa uudelleen.

Johanna kehittelee edelleen teoriaa draamattomasta fiktiosta. Onko se kyvyttömyyttä käsitellä elämän ikävyyksiä vai tapa rakentaa kirjallista pakopaikkaa myrskyisessä maailmassa? Jonna palaa Neuvostoliittoon ja hakee tulevaisuuden uskoa isoilta nimiltä – mutta miten käy hänen toivonsa? Lopuksi syksyn kirjasuosituksia, jotka pitävät sisällään järkälemäisiä romaaneja, isiä ja äitejä, ihmisiä ja humanoideja. Tv-sarjavinkeissä viimeinkin (tai taas) vahva paluu 1990-luvulle.

Mistä löytää sanat sodan synnyttämälle ahdistukselle? Johannalla on ehdotus. Entä miksi ei puhuta siitä, millaisia kehollisia tunteita raha herättää? Jotkut kirjailijat, kuten Asta Olivia Nordenhof sentään yrittävät. Jonna matkustaa seiskaluokkamuistoihinsa nerokkaan Pen15-sarjan myötä ja ymmärtää, ettei ole suhtautunut ystävyyteen sen vaatimalla vakavuudella. Katso Pen15 (Yle Areena) Lue: Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa (Teos, suom. Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka)

Nostalgia vaivaa Jonnaa ja Johannaa. Mutta miksi entisaikojen haikailusta tuntee aina häpeää? Onko nostalgisointi aina vaarallista vai voiko siinä itää mahdollisuus vastarintaan ja “nykymenon” kyseenalaistamiseen? Sally Rooneyn uudessa Kaunis maailma, missä olet -romaanissakin haikaillaan mennyttä ja sen kauneutta, tosin kaipauksen ristiriitaisuuden tunnistaen.

Sivumennen ruotii And just like thatia kahden ensimmäisen jakson perusteella, ikävöi Samanthaa mutta on positiivisesti yllättynyt. Miksi alkuperäissarjan epärealismi alkaakin näyttää realismilta? Jaksossa keskustellaan pitkään ja hartaasti ulkonäöstä: Onko kapea kauneuskäsitys sittenkään onnistunut pilaamaan ihmisten rakkauselämää? Mitä Darwin ymmärsi eläinten kauneuskäsityksestä? Voiko nuorta kehoa katsoa seksualisoimatta?

Kazuo ishiguron uuden romaanin rakastettava kertoja Klara herättää Johannassa ja Jonnassa hämmentäviä tunteita. Osaako keinoäly tunnistaa tunteita ja tehdä yhtestyötä pian ihmistä paremmin? Onko koneen kehittämä luonnonusko merkki korkeamman tavan olemisesta ihmisellekin? Marraskuu on ollut syvien tunteiden aikaa myös Politiikka-Suomi -sarjan ansiosta.

Sivumennen ihailee Leea Klemolan absurdia hysteriaa ja joutuu toteamaan, että Theodor Adornon 60-lukuiset ajatukset oikeistoradikalismista pätevät edelleen. Jonna ja Johanna ovat lukeneet Karl Ove Knausgårdin Aamutähden, tuntevat helpotusta ja lankeavat ilolla halpoihin kaupallisiin kikkoihin. Entä miksi voidaan perustellusti väittää, että Knausgårdilla on trendinenää?

Autofiktiokeskustelu käy taas kuumana, mutta keskustelu pyörii taas tekijöissä. Emmekö osaa keskustella taiteesta kun jumitamme vain moralistis-eettisissä vaatimuksissa? Miksi vaadimme myös tv-sarjoilta epärealistisia voimaantumistarinoita tai kehityskertomuksia, vaikka todellisuus näyttää päinvastaista? Puhumme myös White Lotus ja Morning Show -sarjojen tavasta käsitellä etuoikeuksia ja vallankäyttöä. Lopuksi Jonna intoilee myös amerikkalaisen Mary Karrin muistelmista Valehtelijoiden kerho, joka näyttää että joskus hyvin kerrottu tarina on totuutta tärkeämpi.

Jonna ja Johanna perehtyvät Chimamanda Ngozi Adichien kesäkuiseen esseeseen ja sen kautta siihen, mistä siis oikein puhutaan, kun puhutaan cancel-kulttuurista. Suurteoksia-kirjan innoittamana Jiit pohtivat myös samastumista. Lisäksi jaksossa mukana salaisia lukupaikkoja ja saavuttamattomia unelmia, twitterkeskusteluja ja kasvokkaisia keskusteluja sekä naisia, jotka uskovat olevansa oikeassa. Sivumennen-jakson kirjana Mariana Enríquezin Mitä liekit meiltä veivät – argentiinalaisia kauhunovelleja!

Leena Krohnin omaelämäkerrallinen esseeteos Mitä en koskaan oppinut on ylevöittävä ja viisas kirja. Vaikka Krohn antaa vastauksia, hän tietää, että aina on jäljellä vielä kysymyksiä. Mutta yhtä syvällistä pohdiskelua olisimme toivoneet teoksen viimeiseltä, feminismiä ja sananvapautta käsittelevältä osuudelta. Krohnin mielipiteet kuljettavat pohtimaan, onko feminismi kriisissä, kun sen keskeinen opinkappale on vanhentunut? On tullut aika myös avata vanhaa ja tuoretta rakkauttamme erääseen tosi-tv-sarjaan. Voivatko ylenkatsotut mutta elämästään anteliaat realitytähdet olla lahjakkaita tarinankertojina?

Jonna esittää ärsyttävän kysymyksen ja Johanna jakaa ilouutisen X-sukupolvelle. Mukana myös: Yksi varma ja yksi mahdollinen takinkääntö (avainsanoina Renegades-podcast ja Yhdet vielä -elokuva), sukupolvieroja sekä esteettinen ja eettinen lukemisen tapa. Lisäksi puolustamme tarinoita ja autofiktiota. Sivumennen -jakson kirjassa Lokakuun lapsi Linda Boström Knausgård näyttää, mitä on olla maailmassa täysin yksin. Kirjan myötä puhumme nostalgian vaaroista, rakkauden loppumisesta ja siitä, miten taiteen luonteeseen kuuluu olla kontrollin ulottumattomissa.

Saara Turusen kirja Järjettömiä asioita saa Jonnan ja Johannan pohtimaan kuolemanpelkoa ja kontrollin menetystä. Ilmoilla käy jopa ajatus siitä, onko parisuhderakkaus sittenkin kaikkein tärkeintä. Sivumennen-jaksossa mainitaan kolme suosikkikundiamme: Bruce, Barack ja Karl Ove. Mutta yksi kriittisessä valossa – mitä ihmettä! Puhumme myös henkilöhahmojen tärkeydestä ja suosittelemme kahta feel good -sarjaa ylitse muiden: Agentit ja Schitt’s Creek.

Jonna käy läpi Britney Spears -dokumentin herättämää keskustelua: kuinka vahvasti Spearsin seksikäs imago oikeastaan oli hänen omissa käsissään? Johanna puolestaan on katsonut Tiger Woods -dokumentin ja pohtii, mikä roolimallina olossa oikein houkuttelee. Lisäksi ikääntymisen mukana tuleva vastahankaisuus huolestuttaa, ja syntyy teoria täti-sanan käyttämisestä. Sivumennen-jakson kirjassa Vivian Gornick avaa oman äitisuhteensa ja näyttää muun muassa sen, että äidin ja tyttären suhde perustuu ärsyyntymiseen ja riitoihin – ja se on ihan ok!

Pitääkö tunnustuksellisen kirjailijan olla ikuisesti tunnustuksellinen? Oliko ok, että Märta oli Henrikin kanssa, ja kuuluuko se kenellekään? Miksi Kieslowskin olisi kannattanut olla kuuntelematta kritiikkiä? Voiko sekä loukkaantua että puolustaa taiteen vapautta? Saako katsoa ja lukea? Entä tuntea ja olla katsomatta? Sivumennen-sarjan Jonna ja Johanna uhkaavat koteloitua kotiin. Vai mitä muuta voidaan päätellä siitä, että Jonna on ryhtynyt guashaamaan ja Johanna puhdistaa viemärin ihan ohimennen vain.

Monipuolinen ja monitahoinen, inhimillinen naishahmo saa edelleen herkistymään. Jonna on löytänyt yhden suosikkipäähenkilöistään Nobel-palkitun Olga Tokarczukin kirjasta, vanhan ja äkkiväärän Janinan. Johanna taas on samastunut epävarmaan uranaiseen tv-sarjassa Salisburyn murhat. Pitäisikö meidän kaikkien lopettaa epävarmuuden piilottelu ja pitää sitä ihmisoikeutena?
 Puhumme Sivumennen-jaksossa myös siitä, miten kumpikaan ei lapsuudessa löytänyt kirjallisuudesta samastuttavia hahmoja vaan ymmärsi lähinnä sen, millainen ei ainakaan ole. 
Aluksi palkitsemme myös vuoden turhimman kulttuurikeskustelun.

Barack Obaman muistelmien kuvaliite inspiroi pohtimaan Sivumennen-jaksossa vallakkaiden miesten istuma-asentoa, Yhdysvaltojen suhdetta self-made maneihin sekä lapsirakkaita miehiä. Entä miksi silmiinpistävän komean Obaman komeudesta ei juurikaan keskustella? Jonna on lukenut Gloria Steinemin My Life on the Roadin ja nautti siitä, miten Steinem häivyttää itsensä taustalle ja korostaa yhteisöllisyyttä. Yhteisöllisyydestä puheen ollen, koronan myötä elämme sen kulta-aikaa: mitä se tarkoittaa huomionkipeille julkkiksille ja heidän yleisösuhteelleen?

Elena Ferrante näyttää uudessa romaanissa, miten mestarillisesti hän kuvaa totuutta ihmisen valheiden takana – mutta ennen kaikkea hän kirjoittaa taiturimaisesti ihmisistä eri yhteiskuntaluokissa. Mietimme, miksi luokkakritiikki on populaarikulttuurissa joko poseeraavaa tai loistaa poissaolollaan. Pohdimme myös, mikä keskiluokan kärsimysnäytelmissä meitä niin viehättää, ja onko kärsimys – Zadie Smithin koronaesseen sanoin – absoluuttista? Puhumme Sivumennen-jaksossa myös siitä, miksi romanttisia komedioita ei osata arvioida niiden lajityypin puitteissa ja siitä, pelastaako ihmisen typeryys meidät algoritmin vallalta.

Sivumennen keskustelee pitkään ja hartaasti Aase Bergin Akasta, joka herättää paljon ristiriitaisia ajatuksia. Mikä on jätetyksi tulleen ns. toisen naisen paikka? Lisäksi puhetta bikineistä, Jim Morrisonista ja suuresta ruotsalaisrunoilijasta, joka sanoitti surullisten naisten maailmaa. Jaksossa selviää myös, mikä yhdistää Angeliquea ja Le Bureaun Moukkaa. Mutta mikä saa Jonnan kiroilemaan?

Colson Whiteheadin palkittu Nickelin pojat näyttää, mitä rasismi on henkilökohtaisella ja yhteiskunnallisella tasolla. Pohdimme 
#blacklivesmatter-liikkeen uutta nousua Ta-Nehisi Coatesin, Audre Lorden, Toni Morrison ja Judith Butlerin sanojen kautta. Miksi se herättää meissä myös epämukavia tunteita?
 Olemme katsoneet myös Normal People -tv-sarjan ja opettelemme syksyyn mennessä norjaa – syy siihen on selvä.

Sivumennen on lukenut Philip Teirin rakkaus- ja uusperheromaanin Neitsytpolku ja kysyy, saako ihminen valita, kun kaikki valinnat on jo tehty. HBO:n Mrs America on liimannut Sivumennen-nenät ruutuun. Sarja tuo mieleen, miten vaikea liberaalien on nähdä konservatismin lumoa ja miksi sisaruus ei ole käytännöllinen käsite. Johannalla on teoria siitä, miksi muu maailma on pakkomielteisen kiinnostunut Ruotsin koronalinjasta. Jonna puolestaan huomaa ilokseen, ettei autofiktion aika ole ollenkaan ohi.

Teatterinero Milja Sarkolan esikoisromaani Pääomani herättää ajatuksia ihmissuhteiden arvottamisesta, luokkaan sidotusta mausta ja siitä, kuinka vaikeaa on tehdä ryhmätöitä. Käännymme kirjailijoiden puoleen miettiessämme, mitä voimme odottaa tulevaisuudelta. Johanna pohtii kriisiajan synnyttämää ahdistusta Melancholia-elokuvan kautta, Jonna taas löytää lohtua Virginia Woolfin sodanaikaisista päiväkirjoista. Onko runous parasta luettavaa keskittymiskyvyttömyyteen?

Yhteiskuntamme on seksin kyllästämä, mutta osaammeko vieläkään puhua seksistä merkityksellisellä tavalla? Lisa Taddeon kaunokirjallinen reportaasikirja Kolme naista kuvaa naisen halua ja seksin olemusta poikkeuksellisen todentuntuisella tavalla. Kolmen päähenkilön kautta päästään tutkimaan myös toimijuutta ja vallankäyttöä seksisuhteissa. Johanna ja Jonna pohtivat myös, mitä merkitsee naisen seksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden valtavirtaistuminen. Miksi seksistä kirjoittavia naisia silti yhä moralisoidaan?